Kyselin muutamalta asukkaalta mistä hän unelmoi. Eräs mies sanoi haaveilevansa pääsystä kotiseudulle. Hänen lapsuudenkoti jäi rajan taakse Karjalaan, Kirvuun. Hän kertoi ikävoineensä koko elämänsä sinne takaisin. Tuollaista ikävää minun sukupolvi ei voi edes ymmärtää. Mies on joutunut jättämään kaiken taakseen alle kymmenen vuotiaana ja kohtaamaan pelottavan tulevaisuuden osin erillään läheisistään. Kipeitä asioita!
Rouvahenkilö puolestaan ei oikein osannut nähdä elämässään enää unelmia. Hänen puolisonsa menehtyi hiljattain ja suru on vielä pinnassa. Hän sanoi olevansa onnellinen, jos hoitajat ovat iloisia. Jäin miettimään tuota lausetta. Työni on ollut viime aikoina melkoisen raskasta. Olen siitä huolimatta pyrkinyt tartuttamaan hyvää mieltä asukkaisiin, koska ei työn raskaus ja haasteet heidän syytään ole. Jos omalla käytökselläni voin tuoda iloa ikäihmisen elämään, hyvä niin.
Kysyessäni kuinka onnellisia hoidettavani ovat elämänikäiseen parhaimpaan verrattuna, heistä monikaan ei kysymykseen osannut vastata. En tiedä, enkö vain osannut esittää sitä riittävän selkeästi. Vai tekeekö vanhukselle kipeää muistella sitä elämän onnellisinta aikaa, joten he eivät kyenneet vastaamaan siihen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti